Ujous – väärinymmärretty luonteenpiirre vai hoitoa vaativa oire?

Teksti: Pauliina Suominen | Kuva: Victoria Rain / Pexels

Suurin osa ihmisistä ujostelee joskus mutta toisilla oireilu on pikemminkin hoitoa vaativaa ahdistus. Miten nämä eroavat toisistaan ja milloin avuksi kaivataan hoitoa?

Ensimmäinen työpäivä, astut vieraaseen kahvihuoneeseen. Kahvihuoneen puhe raukeaa ja katseet kääntyvät – sinulta odotetaan esittäytymistä. Tilanne voisi olla hyvinkin arkinen, mutta poskille nouseekin puna, kädet saattavat täristä. Alkaa ujostuttaa.

Todennäköisesti moni on käynyt läpi edellä kuvatun kaltaisen tilanteen tunnereaktioineen. Oli kyse sitten uudesta työpaikasta, ensitreffeistä tai esitelmän pitämisestä, suurin osa ujostelee vähintään kerran elämässään, osa meistä jopa päivittäin.

Useimmille satunnaisesta ujostelusta ei juurikaan aiheudu sen suurempaa haittaa. Ujostelu siihen liittyvine oireineen voi olla vain kiusallinen reaktio, jonka voi ohittaa nopeasti olankohautuksella ja hymähdyksellä.

Mutta osalla voi mennä kuukausia ennen kuin he uskaltavat liittyä työpaikan kahvihuoneen keskusteluun. Joillekin suuren ihmisjoukon eteen astuminen aiheuttaa kuvotusta vielä tuhansien toistojen jälkeen.

Onneksi ujous ei ole haitallista. Vai onko?

Nykyään yleisesti länsimaissa, myös Suomessa, työelämä ja yhteiskunta laajemminkin suosivat ekstrovertteja ja vaikuttavat näkevän taka-alalla pysyttelevät, hiljaisemmat yksilöt poikkeavina. Usein tällaisissa tilanteissa pyritään poikkeavuudelle löytämään jokin selitys, johon voidaan kehittää ratkaisu. Ujous tulkitaan korostuneeksi pelon tunteeksi sosiaalisissa tilanteissa, jota voi ja pitääkin lähteä korjaamaan.

Mutta milloin ujous on luonnollinen reaktio ja milloin se eskaloituu ahdistukseksi? Ujouden ja ahdistuksen välinen eroavaisuus on asia, jota tutkijat ovat pyrkineet tarkentamaan.

Mitä ujous on ja mitä puolestaan ahdistus?

Ujoutta on tutkinut ainakin sosiologian professori ja psykoterapeutti Susie Scott. Terveystieteitä ja sosiologiaa yhdistävässä artikkelissaan hän toteaa, että ujoutta on vaikea määritellä, sillä kaikki ujostelevat joskus.

Ujoudesta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä ensireaktiona tapahtuvaa arkuutta, joka voi esiintyä henkilön joutuessa yllättäen sosiaaliseen tilanteeseen tai uusien ihmisten seuraan. Ujostellessa ihminen tuntee kiusaantumista ja epämukavuutta. Siihen voi liittyä usein häpeän tai nolostumisen tunteita.

Tuttujen seurassa ujoksi lukeutuva ihminen on sen sijaan olla hyvinkin vilkas ja eläväinen, aktiivinen keskustelija. Toisinaan ujous liittyy lähinnä omien tunteiden ilmaisun vaikeuteen läheisissä ja turvallisiksikin koetuissa ihmissuhteissa.

Ujoutta voitaisiin tarkastella myös sosiaalisesti älykkäänä reaktiona vuorovaikutuksessa.

Scottin mukaan ujous voi kuitenkin pahimmillaan kroonistua lamauttavaksi, turhauttavaksi ja yksinäisyyttä aiheuttavaksi oireyhtymäksi, joka heikentää yksilön elämänlaatua.

Lisäksi ujoudesta puhuttaessa, puhutaan usein myös epäsosiaalisuudesta ja sosiaalisesta ahdistuneisuudesta, jolloin termejä käytetään usein päällekkäin. Näin ollen, Scottin mukaan, ujouden merkitys melko tavanomaisena reaktiona helposti unohtuu.

Ujouden ei välttämättä tarvitse tarkoittaa suoranaista ongelmaa, varsinkaan jos yksilö itse ei koe sen rajoittavan omaa elämää liiaksi. Artikkelin mukaan ujoutta voitaisiin tarkastella myös sosiaalisesti älykkäänä reaktiona vuorovaikutuksessa: vetäytymällä ja pidättäytymällä yksilö osoittaa omistautuneisuutensa sille, miten itseään ilmaisee ja pyrkii näin yhteistyöhön muiden kanssa.

Jos mietitään ihan jo suomalaisen kulttuurin näkökulmasta, ei ujoutta automaattisesti nähdä haitallisena piirteenä ihmisessä. Päinvastoin, se koetaan melko luonnollisenakin reaktiona uppouusiin asioihin.

Sosiaalisessa ahdistuneisuudessa kysymys on nimensä mukaisesti etenkin sosiaalisiin tilanteisiin painottuvassa ahdistuksessa: sosiaalinen maailma vilisee mahdollisia epämiellyttäviä yllätyksiä, joissa henkilö ei koe riittävää hallinnan tunnetta.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on puolestaan mielenterveyshäiriön diagnoosi. Tällöin sosiaalinen ahdistuneisuus on muuttunut pitkäaikaiseksi, kohtuuttoman voimakkaaksi ja arkea tai ihmissuhteita rajoittavaksi.

Fyysisiin oireisiin lukeutuvat muun muassa sydämen sykkeen kiihtyminen, hikoilu, itkuisuus, hengityksen kiihtyminen, huimaus ja pahoinvointi.

Usein sosiaalista ahdistusta aiheuttavat esimerkiksi erilaiset esiintymistilanteet tai muuten tarkkailun alla oleminen, puhelimessa puhuminen, ihmisten joukossa kulkeminen esimerkiksi kaupoissa sekä mahdollisten virheiden tekeminen niin, että niitä on joku todistamassa.

Scott jakaa ahdistuksen oireen fyysisiin, kognitiivisiin ja käytöksellisiin oireisiin. Fyysisiin oireisiin lukeutuvat muun muassa sydämen sykkeen kiihtyminen, hikoilu, itkuisuus, hengityksen kiihtyminen, huimaus ja pahoinvointi.

Kognitiivisista oireista puhuttaessa tarkoitetaan yksilön taipumusta tulkita muiden reaktiot ja sanomiset negatiiviseen sävyyn tai esimerkiksi ahdistusta jonkin pahan asian mahdollisesta tapahtumisesta.

Sen sijaan varmistelu siitä, kuka juhliin tulee ennen kuin ilmoittautuu itse, tekosyiden keksiminen sosiaalisten tilanteiden välttelylle, katsekontaktin välttäminen ja vastaamatta jättäminen luokkatilanteissa voivat olla ahdistuksen käytöksellisiä oireita.

Riippuen ahdistuksen vakavuudesta, voi kyse olla siedettävästä tai lamauttavasta pelon tunteesta.

Onko ujo aina myös epäsosiaalinen ja ahdistunut?

Tutkimusmaailmassa on toistunut hypoteesi siitä, että yksilö voi olla samanaikaisesti sekä sosiaalinen että ujo, mutta liian pelokas ja pidättäytyväinen hakeutumaan ihmisten seuraan tai tutustumaan muihin, kuten esimerkiksi Kristie L. Poolen kumppaneineen kirjoittamassa artikkelissa todetaan.

Tällöin syntyy ristiriita lähestymishalun sekä välttämistaipumuksen välillä, joka voi olla sosiaalisesti hyvin stressaavaa. Artikkelissa tätä tilannetta kuvataan termillä “ristiriitainen ujous”. Seurauksena saattaa olla kohonnut riski kokea sosiaalista ahdistuneisuutta.

Käsitykselle, että ujous ja sosiaalisuus voivat olla toinen toisiaan selittäviä tekijöitä löytyy empiiristä pohjaa ja tätä riippumattomuutta tukevat tutkimukset lasten ja aikuisten parissa.

Eroavaisuuksista on esitetty parikin eri hypoteesia, jotka esitellään artikkelissa. Ensimmäisen hypoteesin mukaan ujous ja sosiaalinen ahdistuneisuus ovat osa samaa jatkumoa, jossa sosiaalinen ahdistuneisuus olisi ujouden äärimmäinen muoto. Tutkijat pitivät tätä mielekkäänä, sillä ujouden ja sosiaalisen ahdistuneisuuden katsotaan jakavan samoja piirteitä: niin somaattisen (tärinä, hikoilu), kognitiivisen(sosiaaliset pelot) kuin käyttäytymisenkin alueilla (tilanteiden välttely).

Hyvin ujoiksi määriteltyjen aikuisten joukosta noin yksi kolmasosa muodosti alaryhmän ilman lainkaan sosiaalisen pelon kokemuksia.

Toinen hypoteesi puolestaan esittää sosiaalisen ahdistuneisuuden ja ujouden olevan päällekkäisiä oirekuvia, jotka jakavat samoja piirteitä. Joskin tämän mukaan ujous on kokonaisuutena laajempi kuin sosiaalinen ahdistuneisuus.

Edellä mainittu hypoteesi siis mieltää niiden muistuttavan toisiaan, mutta eroavan laadullisesti vakavuusasteen sijasta, toisin kuin ensimmäiseksi mainitussa hypoteesissa.

Artikkelissa käsitellään yksilöiden välisiä suuria eroavaisuuksia analyysissä, johon sisältyivät sosiaalisen ahdistuneisuuden kognitiiviset, käytökselliset ja somaattiset oireet.

Tässä analyysissa kävi ilmi, että hyvin ujoiksi määriteltyjen aikuisten joukosta noin yksi kolmasosa muodosti alaryhmän ilman lainkaan sosiaalisen pelon kokemuksia, joka lasketaan yhdeksi sosiaalisen ahdistuneisuuden peruselementeistä.

Lisäksi noin puolella hyvin ujoiksi määriteltyyn ryhmään kuuluneilla ei esiintynyt ahdistavien tilanteiden välttelyä ja noin yhdellä kolmesta ei esiintynyt lainkaan fyysisiä oireita heidän altistuessaan oletettavasti pelottavalle sosiaaliselle tilanteelle.

Löydökset tukivat sitä, että hyvin ujojen yksilöiden välillä oli poikkeavuuksia siinä, millaisia sosiaaliseen ahdistuneisuuteen liittyviä oireita heillä esiintyi. Kristie L. Poole kollegoineen esittää tämän tukevan hypoteesia siitä, miten ujous on laajempi ja epäyhteneväisempi kokonaisuus verrattuna sosiaaliseen ahdistuneisuuteen. Tällöin niitä ei heidän mukaansa voi yhdistää toisiinsa.

Tulisiko ujoutta sitten hoitaa kuten ahdistusta?

Sosiaalista ahdistuneisuutta voidaan onnistuneesti hoitaa terapeuttisin sekä lääkkeellisin menetelmin. Esimerkiksi Terveyskirjaston mukaan ensisijaisina vaihtoehtoina ovat usein eniten tutkittu kognitiivinen psykoterapia sekä pelkoihin asteittain totuttava käyttäytymisterapia.

Lääkityksen suhteen vaihtoehtoja on useampia: voidaan käyttää joko jatkuvasti käytettävää masennuslääkitystä tai tarvittaessa otettavaa, ahdistukseen tarkoitettua lääkitystä. Esiintymistilanteisiin liittyvää ahdistusta voidaan joskus hillitä beetasalpaajilla, jotka hillitsevät oireita, joita adrenaliini pelkotilanteessa voi synnyttää.

Usein psyykkiseksi ongelmaksi tulkittava asia on kytköksissä siihen, minkä arvioiva ammattilainen tulkitsee hyväksyttäväksi käytökseksi.

Kuten aiemmin mainittiin, ujous on käsitteenä moniulotteinen. Ujo ihminen ei automaattisesti kärsi sosiaalisesta ahdistuneisuudesta. Jotkut ujot sen sijaan kärsivät jatkuvasti ahdistuneisuudesta, yksinäisyydestä ja turhautumisesta. Ujous merkitsee heille asiaa, joka häiritsee jokapäiväistä elämää.

Scottin mukaan myös se, miten nämä eroavat toisistaan, on ammattilaisille vaikea todeta. Usein psyykkiseksi ongelmaksi tulkittava asia on vahvasti kytköksissä sekä arvioivan ammattilaisen objektiivisuuteen että tämän sosiaalisiin ennakkoluuloihin. Toisin sanoen siihen, minkä ammattilainen tulkitsee hyväksyttäväksi käytökseksi.

Sosiaalisen ahdistuneisuuden ja ujouden välistä suhdetta ei tutkijoiden mukaan ole tutkittu tarpeeksi.

Ujous ongelma vain nykyaikana?

“Oli aika jolloin – suomalaista jörömäisyyttä sellaisenaan siedettiin ja kunnioitettiin, ehkäpä paikoittain ihailtiinkin. Oltiin näkevinään siinä suomalainen gentlemanni. Mutta nyttemmin tuo aika on ohi.”

Näin todetaan tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan teoksessa Hieno käytös eli seurusteluopas. Suomalaiseen olemukseen sopivaa sosiaalista pidättäytyväisyyttä on siis pidetty myös hyveenä. Keskustelussa vaikenevaa henkilöä on kenties pidetty mysteerinä, runsasta ajatustyötä tekevänä, viisaana ihmisenä.

Siitä on tultu pitkä matka tähän päivään, jossa ujostelevia lapsosia ruoskitaan reippaammiksi niin koulumaailman kuin sosiaalisen median toimesta.

Kenties erilaisten tutkimusten myötä päästään tilanteeseen, jossa jokaiselle on tilaa: sille hieman ujommalle introvertille että hänen ulospäinsuuntautuneemmalle keskustelukumppanilleen.

Pauliina Suominen

Kirjoittaja on psykiatrinen sairaanhoitaja, jota mielenterveyteen liittyvät asiat ovat kiinnostaneet jo nuoresta pitäen. Vastapainoa työlle tuovat vapaa-ajalla koirat, manga sekä luova toiminta kirjoittaen ja piirtäen. Kirjoittajan erityisiin paheisiin kuuluvat cola zero, true crime-podcastit ja kummitustarinat.

LISÄÄ SAMALTA KIRJOITTAJALTA